Eilen tuli äitiä ikävä. Hänen kuolemastaan tulee ensi helmikuussa 13 vuotta (saman ajan olen asunut Helsingissä, vaikkeivät asiat sinänsä mitenkään toisiinsa liitykään), enkä enää kaipaa häntä kuin ajoittain, pieninä välähdyksinä. Taannoin eräs ystävä kysyi (esikoisen rippijuhlien tiimoilta), onko surullista, kun vanhemmat eivät ole paikalla. Ei se ole surullista, kun siihen on jo niin tottunut.
Vähän isomman ikävän välähdys iski eilen, kun sisareni soitti ja kertoi erään lähisukulaisemme sairastuneen vakavasti. Toivoa ei taida järin paljon olla, vaikkei sisareni yksityiskohtia tiennytkään. Läheiseni voisivat pikkuhiljaa alkaa sairastaa tauteja, joille lääketiede voisi jotain, ettei aina olisi kättelyssä kuolemantuomio.
Minä en tiedä, miten pitäisi toimia ja mitä pitäisi tehdä. Äiti tietäisi heti. Hänen syöpäsairaanhoitajan ammattitaidolleen olisi nyt kovasti käyttöä. Hän menisi, auttaisi, olisi läsnä, sanoisi oikeat sanat ja päälle päin vieläpä ymmärtäisi, mistä on kyse ja mitä lääkärit sanovat.
Minä en taida voida edes soittaa, kun puhelu päättyisi siihen, että potilas lohduttaisi minua.
sunnuntai, joulukuu 06, 2009
perjantai, joulukuu 04, 2009
Lukulaari
Rättityttö haluaa kuulla lukukokemuksia. En nykyään ehdi keskittyä kirjoihin samalla intensiteetillä kuin joskus ammoisina aikoina, mutta koko ajan jokin kirja on sentään kesken.
Mikä kirja itketti?
Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Vaikka se on fiktiota, se voisi luultavasti olla totta.
Mikä nauratti?
Marja Kurkelan Toinen nainen vasemmalta nauratti aikoinaan mahdottomasti.
Mikä oksetti?
Bret Easton Ellisin American Psycho. Oksetuksen lisäksi se oli tylsä.
Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
Tää on vaikea...
Minkä kirjan jätit kesken?
En jätä kirjoja kesken helposti. Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu oli vähällä jäädä joskus parikymppisenä kesken, mutta sitkeästi luin sen läpi. Viime jouduin luovuttamaan Master i Margaritan (Saatana saapuu Moskovaan) kanssa, kun ei pystynyt venäjään keskittymään lyhyiden työmatkojen aikana tarpeeksi hyvin.
Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
Ei tällaisia ole.
Minkä kirjan luit uudestaan?
Olen lukenut monia kirjoja uudestaan. Jalna-sarja viehättää minua jostain syystä ihan mahdottomasti. Olen lukenut sen useita kertoja. Täällä Pohjantähden alla on tullut luettua useita kertoja.
Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi?
Susan Kurosen Pääministerin morsian.
Mitä kirjaa suosittelet?
Luin jokin aika sitten Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Siinä oli hyvä kirja.
Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä?
James Joycen Odysseuksen, vaikka en voi väittää pysyneeni kyydissä mukana. Ja olen mä lukenut Raamatunkin kertaalleen läpi.
Mikä kirja itketti?
Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Vaikka se on fiktiota, se voisi luultavasti olla totta.
Mikä nauratti?
Marja Kurkelan Toinen nainen vasemmalta nauratti aikoinaan mahdottomasti.
Mikä oksetti?
Bret Easton Ellisin American Psycho. Oksetuksen lisäksi se oli tylsä.
Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
Tää on vaikea...
Minkä kirjan jätit kesken?
En jätä kirjoja kesken helposti. Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu oli vähällä jäädä joskus parikymppisenä kesken, mutta sitkeästi luin sen läpi. Viime jouduin luovuttamaan Master i Margaritan (Saatana saapuu Moskovaan) kanssa, kun ei pystynyt venäjään keskittymään lyhyiden työmatkojen aikana tarpeeksi hyvin.
Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
Ei tällaisia ole.
Minkä kirjan luit uudestaan?
Olen lukenut monia kirjoja uudestaan. Jalna-sarja viehättää minua jostain syystä ihan mahdottomasti. Olen lukenut sen useita kertoja. Täällä Pohjantähden alla on tullut luettua useita kertoja.
Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi?
Susan Kurosen Pääministerin morsian.
Mitä kirjaa suosittelet?
Luin jokin aika sitten Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Siinä oli hyvä kirja.
Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä?
James Joycen Odysseuksen, vaikka en voi väittää pysyneeni kyydissä mukana. Ja olen mä lukenut Raamatunkin kertaalleen läpi.
torstai, joulukuu 03, 2009
Tähtitoimittaja kertoo
Olen näköjään viime aikoina tilittänyt ikääntymistäni useammankin postauksen verran. Kaikki varmaan luulette, että minulla on paha ikäkriisi, vaikka ei ole.
Nyt ei puhuta iästä, vaan julkisuuslaista, johon jouduin ensimmäisen kerran vetoamaan 15 vuotta toimittajan työtä tehneenä. Kerrankin oli jostain tiedotusopin luennosta käytännön hyötyä.
Erään kunnan eräs virasto oli laatinut eräälle toimialalleen uudet, hienot ohjeet, jotka koskivat erästä hiukan kriittistä tilannetta.
Sain kuulla ohjeiden olemassaolosta (Kunta eroaa tässä asiassa yrityksestä; yritykset mielellään tiedottavat, jos ovat saaneet aikaan jotain uutta ja ihmeellistä.) erään kaverin kautta ja hänkin puhui niistä ihan sivulauseessa. Kiinnostuin heti ja ryhdyin selvittämään asiaa.
Googlettamalla selvisi, kuka virastossa on ohjeista vastuussa. Soitin hänelle, ja hän myönsi ohjeiden olemassaolon, kertoi niiden sisällöstä ja taustasta. Keskustelimme hyvässä hengessä, ja lopuksi pyysin ohjeita sähköpostiin.
"Ei niissä mitään salaista ole, mutta ne ovat virastomme sisäisiä, enkä usko, että voin lähettää niitä sinulle (muihin kuntiin olemme niitä lähettäneet, mutta emme lehdistölle). Kysyn esimieheltäni."
En ryhtynyt tivaamaan, kun ajattelin, että esimies oletettavasti tietää julkisuuslain määräykset ja kehottaa lähettämään ohjeet, kun eivät muutakaan voi.
Eipä tiennyt esimies, eikä tullut ohjeita. Ilmoitin sähköpostilla ottavani yhteyttä esimieheen seuraavana päivänä.
Esimies ei vastannut puhelimeen eikä soittopyyntöihin. Kului kaksi päivää. Lähetin virkamiehelle sähköpostin, jossa vetosin kolmeen eri rooliini. Kaikki ne oikeuttavat minut saamaan ohjeet. Virkamies ei vastannut.
Esimiehen puhelinnumerosta vastasi kolmas virkamies. Hänelle ilmoitin tiukkaan sävyyn, että julkisuuslaki määrää viranomaisten asiakirjat lähtökohtaisesti julkisiksi, joten he eivät voi kieltäytyä luovuttamasta ohjeita minulle (tai ylipäätään kenellekään).
Virkamies ilmoitti keskustelevansa yksikön lakimiehen kanssa ja löi puhelimen kiinni.
Kymmenenen minuutin kuluttua ohjeet olivat sähköpostissa. Oli kulunut kolme työpäivää ja mahdottomasti työaikaani, mutta enpä antanut periksi.
Nyt ei puhuta iästä, vaan julkisuuslaista, johon jouduin ensimmäisen kerran vetoamaan 15 vuotta toimittajan työtä tehneenä. Kerrankin oli jostain tiedotusopin luennosta käytännön hyötyä.
Erään kunnan eräs virasto oli laatinut eräälle toimialalleen uudet, hienot ohjeet, jotka koskivat erästä hiukan kriittistä tilannetta.
Sain kuulla ohjeiden olemassaolosta (Kunta eroaa tässä asiassa yrityksestä; yritykset mielellään tiedottavat, jos ovat saaneet aikaan jotain uutta ja ihmeellistä.) erään kaverin kautta ja hänkin puhui niistä ihan sivulauseessa. Kiinnostuin heti ja ryhdyin selvittämään asiaa.
Googlettamalla selvisi, kuka virastossa on ohjeista vastuussa. Soitin hänelle, ja hän myönsi ohjeiden olemassaolon, kertoi niiden sisällöstä ja taustasta. Keskustelimme hyvässä hengessä, ja lopuksi pyysin ohjeita sähköpostiin.
"Ei niissä mitään salaista ole, mutta ne ovat virastomme sisäisiä, enkä usko, että voin lähettää niitä sinulle (muihin kuntiin olemme niitä lähettäneet, mutta emme lehdistölle). Kysyn esimieheltäni."
En ryhtynyt tivaamaan, kun ajattelin, että esimies oletettavasti tietää julkisuuslain määräykset ja kehottaa lähettämään ohjeet, kun eivät muutakaan voi.
Eipä tiennyt esimies, eikä tullut ohjeita. Ilmoitin sähköpostilla ottavani yhteyttä esimieheen seuraavana päivänä.
Esimies ei vastannut puhelimeen eikä soittopyyntöihin. Kului kaksi päivää. Lähetin virkamiehelle sähköpostin, jossa vetosin kolmeen eri rooliini. Kaikki ne oikeuttavat minut saamaan ohjeet. Virkamies ei vastannut.
Esimiehen puhelinnumerosta vastasi kolmas virkamies. Hänelle ilmoitin tiukkaan sävyyn, että julkisuuslaki määrää viranomaisten asiakirjat lähtökohtaisesti julkisiksi, joten he eivät voi kieltäytyä luovuttamasta ohjeita minulle (tai ylipäätään kenellekään).
Virkamies ilmoitti keskustelevansa yksikön lakimiehen kanssa ja löi puhelimen kiinni.
Kymmenenen minuutin kuluttua ohjeet olivat sähköpostissa. Oli kulunut kolme työpäivää ja mahdottomasti työaikaani, mutta enpä antanut periksi.
perjantai, marraskuu 27, 2009
Kaipaava katse
Kun lapseni ovat olleet pieniä ("pieni" tarkoittaa tässä yhteydessä vauvaa ja 1-2-vuotiasta), olen kiinnittänyt huomiota hieman vanhempiin naisiin. Heidän silmiinsä syttyy kaipaava katse ja huulille hymy, kun he katsovat pieniä lapsia.
Nyt minusta on tullut tuollainen nainen. Eilen uimahallissa näin kaksi nuorta äitiä vähän päälle vuoden ikäisten lastensa kanssa. Lapset osasivat juuri ja juuri kävellä. Huomasin katsovani lapsia samalla katseella, jolla minun lapsiani on katsottu.
Minä en halua enää vauvaa enkä yhtään lasta, mutta silti pienen lapsen näkeminen muistuttaa siitä, että tuo aika on minun osaltani ohi.
Nyt minusta on tullut tuollainen nainen. Eilen uimahallissa näin kaksi nuorta äitiä vähän päälle vuoden ikäisten lastensa kanssa. Lapset osasivat juuri ja juuri kävellä. Huomasin katsovani lapsia samalla katseella, jolla minun lapsiani on katsottu.
Minä en halua enää vauvaa enkä yhtään lasta, mutta silti pienen lapsen näkeminen muistuttaa siitä, että tuo aika on minun osaltani ohi.
tiistai, marraskuu 17, 2009
Mihin tästä voi valittaa?
Se alkoi joskus vähän päälle parikymppisenä: tytöstä tuli täti, kun äidit bussissa kielsivät lapsiaan häiritsemästä minua.
Kolmekymmentä täytettyäni Stokkan myyjät alkoivat rouvitella ja teititellä. Kättärin kätilöt rouvittelivat, kun olin synnyttämässä 35- ja 38-vuotiaana keskimmäistä ja kuopusta.
Nyt olen 44, perusterve, parhaassa työiässä, normaalipainoinen ja raajatkin on ehjät. Ehkä kuukausi sitten nuori mies luovutti minulle paikkansa ratikassa. Ihan tosta noin vain. Järkytyksestä rojahdin tarjotulle penkille, joka vielä kaiken lisäksi oli varattu vanhuksille ja invalideille.
Viime sunnuntaina kuntosalilla parikymppinen nuori mies teitteli minua. Jähmetyin tuijottamaan peilikuvaani: suupielissä ja huulten ympärillä näkyy selviä ryppyjä.
Itse teitittelen, jos haastateltava on täyttänyt 70 vuotta.
Kolmekymmentä täytettyäni Stokkan myyjät alkoivat rouvitella ja teititellä. Kättärin kätilöt rouvittelivat, kun olin synnyttämässä 35- ja 38-vuotiaana keskimmäistä ja kuopusta.
Nyt olen 44, perusterve, parhaassa työiässä, normaalipainoinen ja raajatkin on ehjät. Ehkä kuukausi sitten nuori mies luovutti minulle paikkansa ratikassa. Ihan tosta noin vain. Järkytyksestä rojahdin tarjotulle penkille, joka vielä kaiken lisäksi oli varattu vanhuksille ja invalideille.
Viime sunnuntaina kuntosalilla parikymppinen nuori mies teitteli minua. Jähmetyin tuijottamaan peilikuvaani: suupielissä ja huulten ympärillä näkyy selviä ryppyjä.
Itse teitittelen, jos haastateltava on täyttänyt 70 vuotta.
sunnuntai, marraskuu 08, 2009
Kadonneen jäljillä
Vihdosta viimein on tehty kotimainen tositeeveesarja, jota katsoo mielellään. Jenni Pääskysaari tosin on erinomaisen ärsyttävä (ja turha), ja onhan jaksoissa vähän pitkittämisen makua, mutta silti ohjelma on osuu ytimeen.
Katsoin eilen kaksi viimeisintä jaksoa, jossa Niina etsii isäänsä Marokosta ja Suomeen adoptoitu Emilia löytää sukulaisensa Sambiasta.
Olin suomalaisena aivan äimänä, miten löydetyt sukulaiset vastaanottivat heidät. Vastaanotto oli kielimuurista huolimatta niin lämmin ja sydämellinen, että ei Suomessa sellaista saa kukaan. Niinana olisin tosin juossut karkuun, jos minun olisi pitänyt kohdata toistakymmentä ventovierasta ihmistä, jotka kaikki halusivat halata ja antaa poskipusuja. Emilia selvisi vähän vähemmällä huomiolla, mutta vastaanotto oli yhtä liikuttava.
Olen aina ollut sitä mieltä, että suomalainen kulttuuri on hyvä sellaisena kuin se on. Jaksoja katsoessani oli kuitenkin pakko ajatella, että millaisen vastaanoton täällä mahtaisi saada, jos tulisi Marokosta ja ilmoittaisi olevansa veljen/pojan/siskon kauan kadoksissa ollut lapsi... Ei varmana kutsuttaisi koko sukua koolle, järjestettäisi hulppeita bileitä tai halattaisi henkilöä hengiltä. Ennemminkin soitettaisiin asianajajalle ja selvittäisiin, miten voitaisiin estää uutta sukulaista perimästä ketään.
Katsoin eilen kaksi viimeisintä jaksoa, jossa Niina etsii isäänsä Marokosta ja Suomeen adoptoitu Emilia löytää sukulaisensa Sambiasta.
Olin suomalaisena aivan äimänä, miten löydetyt sukulaiset vastaanottivat heidät. Vastaanotto oli kielimuurista huolimatta niin lämmin ja sydämellinen, että ei Suomessa sellaista saa kukaan. Niinana olisin tosin juossut karkuun, jos minun olisi pitänyt kohdata toistakymmentä ventovierasta ihmistä, jotka kaikki halusivat halata ja antaa poskipusuja. Emilia selvisi vähän vähemmällä huomiolla, mutta vastaanotto oli yhtä liikuttava.
Olen aina ollut sitä mieltä, että suomalainen kulttuuri on hyvä sellaisena kuin se on. Jaksoja katsoessani oli kuitenkin pakko ajatella, että millaisen vastaanoton täällä mahtaisi saada, jos tulisi Marokosta ja ilmoittaisi olevansa veljen/pojan/siskon kauan kadoksissa ollut lapsi... Ei varmana kutsuttaisi koko sukua koolle, järjestettäisi hulppeita bileitä tai halattaisi henkilöä hengiltä. Ennemminkin soitettaisiin asianajajalle ja selvittäisiin, miten voitaisiin estää uutta sukulaista perimästä ketään.
perjantai, marraskuu 06, 2009
Nenäpäivä
Anteeksi nyt vaan kaikki, mutta en tajua Nenäpäivää. Hyväntekeväisyys, kehitysyhteistyö ja köyhien auttaminen ovat kaikki hienoja ja kannatettavia asioita. En vaan tajua, miksi niihin pitää yhdistää punaista muovikrääsää, jolla ei oikeasti tee huomenna enää yhtään mitään. Nenät päätyvät kaatopaikoille.
Huumorintajuttomana ihmisenä en tajua, miksi yhtenä päivänä vuodesta pitäisi pitää punaista nenää. Mutta jos niin on pakko tehdä, niin voisiko vain tyytyä maalaamaan nenänsä punaiseksi?
Radiossa kertoivat, että muovineniä viedään oikein kehitysmaihin Nenäpäivän kunniaksi. Haloo!
Huumorintajuttomana ihmisenä en tajua, miksi yhtenä päivänä vuodesta pitäisi pitää punaista nenää. Mutta jos niin on pakko tehdä, niin voisiko vain tyytyä maalaamaan nenänsä punaiseksi?
Radiossa kertoivat, että muovineniä viedään oikein kehitysmaihin Nenäpäivän kunniaksi. Haloo!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
